Kaupunkiviheralueiden käsite eläinten turvasatamina edustaa yhtä nykyaikaisen kaupunkiekologian ja kaupunkisuunnittelun kriittisimmistä näkökohdista. Tämä kappale vangitsee tehokkaasti monipuolisen roolin, jota puistot, puutarhat ja muut viherinfrastruktuurit näyttelevät kaupunkien biodiversiteetin tukemisessa, vaikka se vain raapaisee pintaa siitä, mikä on todella monimutkainen ja kehittyvä tutkimusala. Näiden tilojen luonnehdinta elinympäristösaareiksi betonimerien keskellä on erityisen osuvaa, sillä se pohjautuu vakiintuneisiin saaribiografiateorian periaatteisiin, joka selittää kuinka eristetyt elinympäristöalueet tukevat erilaisia lajikoostumuksia ja populaatiodynamiikkaa verrattuna jatkuviin elinympäristöihin.
Central Parkin maininta, joka isännöi yli 200 lintulajia, toimii erinomaisena konkreettisena esimerkkinä siitä, kuinka kaupunkiviheralueet voivat saavuttaa merkittäviä suojelutuloksia. Tämä tilasto edustaa kuitenkin vain yhtä ulottuvuutta puiston ekologisesta merkityksestä. Central Parkin 843 eekkeriä tukevat paitsi asukaslintupopulaatioita myös toimivat ratkaisevan tärkeänä pysähdyspaikkana muuttolinnuille, jotka matkustavat Atlantin muuttoreittiä pitkin. Huippumuuttokauden aikana puisto voi isännöidä kymmeniä kerttulajeja yhden päivän aikana, osoittaen kuinka kaupunkiviheralueet voivat näytellä rooleja mannertentasoisissa ekologisissa prosesseissa. Puiston vaihtelevat elinympäristöt Ramblen metsäalueilta Great Lawnin avoimiin niittyihin luovat mikroympäristöjä, jotka tukevat erilaisia ekologisia lokeroita laajemmassa kaupunkimatriisissa.
Yhteisöpuutarhojen keskustelu elinympäristöjen kirjonnan luojina koskettaa yhä tärkeämpää kaupunkiekologian näkökohtaa. Nämä tilat tukevat usein korkeampaa biodiversiteettiä neliömetriä kohden kuin monet perinteiset puistot, koska ne sisällyttävät monimuotoisia kasvilajeja, mukaan lukien alkuperäisiä lajikkeita, jotka ovat kehittyneet yhdessä paikallisen eläimistön kanssa. Yhteisöpuutarhat osoittavat myös kuinka ihmisten ruoantuotanto voidaan integroida eläinten elinympäristön luomisen kanssa, haastaa perinteisen eron maatalous- ja suojelualueiden käyttötarkoitusten välillä. Yhteisöpuutarhojen ajallinen dynamiikka lisää toisen monimutkaisuustason, kun kausittaiset istutukset luovat muuttuvan resurssien saatavuuden ympäri vuoden, tukien erilaisia lajeja eri aikoina.
Kappaleen lyhyt maininta viherkattoja ja -seiniä edustaa tunnustusta kaupunkien elinympäristön luomisen kolmiulotteisesta luonteesta. Pystysuuntaiset puutarhat ja kattoekosysteemit ovat nousseet merkittäviksi kaupunkien biodiversiteetin suojelun osatekijöiksi, erityisesti tiheissä kaupunkikeskuksissa, joissa maantasoinen tila on rajallista. Viherkatot voivat tukea erikoistuneita kasviyhteisöjä, jotka ovat sopeutuneet kaupunkikattoja ankariin olosuhteisiin, mukaan lukien kuivuudenkestävät lajit ja ne, jotka kykenevät selviytymään matalissa maakerroksissa. Nämä korotetut elinympäristöt tukevat usein erilaisia lajikoostumuksia kuin maantasoiset puistot, edistäen yleistä kaupunkien biodiversiteettiä elinympäristön heterogeenisyyden kautta.
Viheralueiden välisen yhteyden käsite, johon viitataan eläinten kulkuväylien keskustelussa, edustaa ehkä kaupunkien elinympäristösuunnittelun ratkaisevan tärkeintä näkökohtaa. Pirstoutuneet elinympäristöt, vaikka ne olisivat kuinka hyvin suunniteltu yksittäin, eivät voi tukea monien lajien elinkelpoisia populaatioita ilman yhteyksiä, jotka mahdollistavat geneettisen vaihdon, kausittaisen liikkumisen ja uudelleenkolonisaation paikallisten sukupuuttojen jälkeen. Kaupunkien eläinten kulkuväylät voivat ottaa monia muotoja, perinteisistä lineaarisista puistoista jokien tai hylättyjen rautateiden varrella puiden ja viherkaistalojen verkostoihin, jotka luovat ponnahduselinympäristöjä kaupunkimaiseman poikki. Näiden käytävien tehokkuus riippuu niiden leveydestä, tarjoamansa elinympäristön laadusta ja kyvystä mukautua kohdelajien liikkumistarpeisiin.
Kaupunkisuunnittelun integrointi eläinten suojelutarpeiden kanssa edustaa perustavanlaatuista muutosta siinä, kuinka kaupungit lähestyvät kehitystä. Perinteinen kaupunkisuunnittelu käsitteli usein viheraluetta ihmisten virkistyksen mukavuutena, eläinhyötyjen ollessa toissijaisia. Nykyaikaiset lähestymistavat tunnistavat yhä enemmän, että kaupunkiekosysteemit on suunniteltava tukemaan sekä ihmis- että ei-ihmisyhteisöjä, johtaen uusien suunnittelukehysten kehittämiseen, jotka sisällyttävät ekologiset periaatteet alusta alkaen. Tämä muutos vaatii yhteistyötä kaupunkisuunnittelijoiden, maisema-arkkitehtien, ekologien ja yhteisön jäsenten välillä luodakseen tiloja, jotka palvelevat useita toimintoja tehokkaasti.